Ikuinen kaupunki

Kävin Tampereella. Tämä tärähtänyt kuva on Sammonkadun alkupäästä. Paikalta, jonka muistan koko elämäni ajalta. Heti oikealla oli R-kioski, seuraavassa rakennuksessa omituinen pieni lahjakauppa. 10-vuotiaana sieltä piti saada vedettävä gorillarobotti, joka sylki tulta. Ostin sieltä lahjan veljenpojalleni vielä viimeisinä kuukausina ennen sulkemista.

Näissä taloissa on ollut rahaliikkeitä, kebab-paikkoja, rintsikkaliikkeitä, asunnonvälitystä ja ties mitä. Heti vastapäätä kadun toisella puolella SYP, johon sain ensimmäisen oman tilini. Itse asiassa tilini on merkitty edelleen samaan konttoriin, joka nyttemmin on siirretty Kaupinkadun toiselle puolelle. Aikanaan sen vieressä oli kahta intohimoani, pyöräilyä ja koottavia lentokoneita myyvä Onne Korkee, josta kirjoitin aiemmin.

Fyysisesti ympäristö on muuttunut tuskin ollenkaan. Sanotaan, että kaupungille on tyypillistä syke: liike joka tuntuu mutta joka palaa lähtökohtaansa. Todennäköisesti tämä kadunpätkä näyttää samalta kun minuakaan ei enää ole. Kaupat aloittavat ja lopettavat, mutta vanhan korvaa aina jokin muu. Vikkulasta tuli videovuokraamo. Nyt siellä taitaa olla etninen ruokakauppa. Epäilyttävännäköiset taatelipaketit palasivat Sammonkadun varteen muutaman vuoden retrofuturistisen audiovisuaalisen harharetken jälkeen.

Maalla vanha korvataan uudella, kylät kuolevat kokonaan tai peltojen päälle vedetään moottoritie ja kerrostaloja. Kaupunki pysyy. Se on ihmisen elämäntavan päätepiste. Joissain maissa siinä ollaan pysytty jo vuosisatoja.